Kävipä kerran niin, että minulle siunaantui vapaapäivä keskelle viikkoa. Edellisenä yönä näin unta, että olin metsässä poimimassa ihanan pulleaksi paisuneita mustikoita. Aamulla tuumasin, että tämä on selkeä merkki siitä, että metsään on lähdettävä.
Rovaniemellä on paljon paikkoja, jotka haluan päästä katsomaan. Yksi niistä on Kontonulkin laavu ja näkötorni. Tämä oli siis päivän valinta. Meinasin lähteä ensin yksin, mutta viime tingassa mieheni päättikin lähteä myös mukaan.
Protip: Jos puoliso/kaveri ei meinaa lähteä mukaan, ala laulamaan Celine Dionin All by myself-biisiä mahdollisimman surkean kuuloisella äänellä. Toimii joka kerta!
Näin sinne löytää:
Kontonulkille on helppo mennä. Tässä reittiohje, joka on kopioitu etiäinen.fi – sivustolta:
Rovaniemen keskustasta Kittiläntietä noin 37,7 km, josta vasemmalle Mukkajärventietä noin 3,7 km, josta vasemmalle metsäautotietä Maunuvaaraan noin 1,6 km puomille, josta kävellen metsäautotietä noin kilometri, josta uraa ja edelleen polkua pitkin yhteensä noin 1,88 km laavulle.
Oletin viimeisen metsäautotien olevan vain joku epämääräinen ura, mutta se olikin ihan perus hiekkatie, joskin melko kuoppainen. Tiestä kuitenkin selviää ihan perusautolla. Millään madalletulla amisrutkulla en lähtisi tätä tietä ajamaan. Tiellä tosiaan tulee vastaan puomi, jolloin auto on heivattava pois ja alettava kävelemään.
Aluksi kävellään tosiaan loppupätkä tiestä, kunnes se loppuu kääntöpaikkaan. Tästä jatketaan suoraan eteenpäin polulle, joka on merkattu laudanpätkillä, joihin on maalattu pieni keltainen kolmio.
Polku on oikein helppokulkuinen, uskaltaisin väittää, että tänne voi lähteä huoletta vaikka tennareissa. Näimme paljon sieniä ja mustikoita, mutta päätimme pysähtyä keräämään niitä vasta takaisin tullessa. Polku menee suurimman osan ajasta mäntymetsässä. Yhdessä vaiheessa huomasimme pienen kosteikon, joka oli kuin keidas muuten niin kuivassa paikassa.
Vaikka nousu on loiva ja käveltävä matka vain vajaa 3km, niin kyllä siinä loppumatkasta makkara alkoi olla jo mielessä. Onneksi laavu ilmestyi näkyviin juuri, kun maha alkoi murisemaan. Ja olihan se komealla paikalla, edessämme avautui hienot näkymät pohjoiseen päin. Täällä olisi mahtavaa katsella revontulia!
Puuvajaan kurkatessamme huomasimme sen olevan aivan tyhjä. Pieni pelko iski mieleen, miten makkaroiden käy? Onneksi laavussa oli muutama puu. Siinä sitten paisteltiin makkarat ja juotiin kahvit. Keräsin vähän mustikoita laavun läheisyydestä, ihan kuin viime yön unessa!
Olimme jo tekemässä lähtöä takaisin, kun tajusimme, että emme ole kiivenneet näkötorniin ollenkaan! Itse laavulta oli jo niin komeat näkymät, että se pääsi jotenkin unohtumaan. Torni ei ole mikään valtava, muistuttaa metsästystornia. Kiivettiin torniin ja takaisin, sitten lähdettiin paluumatkalle.
Keräilijät vauhdissa
Paluumatkassa kestikin huomattavasti pidempään kuin tulossa, sillä nyt oli hoidettava ne keruuhommat. Mike keräsi sieniä ja minä mustikoita. Saatiin käveltyä kerralla ehkä 10 metriä, kun piti taas pysähtyä noukkimaan jotain. Yhdessä vaiheessa kadotin Miken näkyvistä kokonaan, kun hän vaelteli sienien perässä pois polulta. Aurinko alkoi pikkuhiljaa laskemaan, tehden metsään kauniin valon. Halusin ottaa kuvan, jossa syksyiset mustikanvarvut ovat tuossa valossa. Lopulta löysin täydellisen kohdan ja sainkin napattua kauniin kuvan.
Venähtäneen paluumatkan jälkeen pääsimme vihdoin autolle ja ajoimme virkistyneinä kotiin. Menemme varmasti käymään Kontonulkilla uudelleenkin ja suosittelemme paikkaa aika lailla kaikille, jotka jaksavat tuon kolme kilometriä kävellä.
lahtisitko.com 