Taas kävi niin, ettei minun avulleni ollut töissä tarvetta, joten mitäpä sitä turhaan silloin kotona istumaan. Retkikartta auki ja miettimään, että minnekähän sitä sitten. Ka vaikka Pyhälle, Noitatunturin kierrosta menemään. Mikellä tosin oli selkä kipeänä, niin päätettiin lähteä reissuun niin, että suunnitelmamme ei ole mikään ehdoton ja päivämatkat pidetään lyhyinä. Tärkeintä on nauttia luonnosta.
Auto jätettiin hotellin parkkipaikalle Pyhätunturin kupeeseen. Lähdimme kiertämään reittiä siihen suositeltuun suuntaan, eli myötäpäivään. Ensimmäisestä taukopaikasta eli Isokurun kodasta painelimme ohi, ihan kilometrin jälkeen ei taukoa vielä tarvittu. Siitä pitkät portaat alas ja vasemmalle kohti Oravanlampea. Polku oli melko kivikkoinen, täällä pitää katsoa mihin astuu!
Oravanlampi oli todella hieno, jotenkin mystisen näköinen paikka. Tuli vähän mieleen Sormusten Herrasta se lampi, mistä se lonkero-örkki nousee. Lonkeroita pohjassa ei kuitenkaan näyttänyt olevan, mutta sammakkovauvoja kyllä. Kuukkelitkin lennähtivät tervehtimään meitä, mikä tuntui erityisen upealta, sillä en ollut ennen niitä nähnytkään.
Vahingossa Noitatunturin huipulle
Päätimme jäädä jo tälle laavulle yöksi, koska olimme startanneet vasta iltapäivällä. Päätimme kuitenkin ruokailun jälkeen käydä tekemässä pientä tiedustelureissua, että onko se Noitatunturille nouseva polku todella niin vaativa, mitä olin lukenut ja onko sinne mitään asiaa rinkan kanssa huomenna.
Nousu alkoi heti laavun jälkeen. Mentiin vähän matkaa, Mike tuumasi että ”Käännytäänkö takaisin?” Minä että: ”Ei vielä, minä haluan mennä vähän ylöspäin, katso mikä maisema!” Kiivettiin lisää, kunnes seuraava ehdotus paluusta tuli. ”Mutta minä haluan mennä puurajan yläpuolelle!” Puurajan yläpuolella tuumasin, että tahdon nähdä laskevan auringon viimeiset säteet, joten meidän pitää mennä vielä ihan vähän ylemmäs. Tässä vaiheessa olimme jo melkein huipulla, joten päätettiin kivuta perille asti.
Reitti oli tosiaan vaativa. Kivikkoa oli paljon ja välillä siellä piti mennä ihan nelinkontin. Tuumattiin, että ei me tähän kyllä rinkkojen kanssa lähdetä, joten siinäkin oli hyvä syy kiivetä huipulle juuri nyt. Sitä paitsi nyt näkisimme aurigonlaskun huipulta!
Viimein saavutimme huipun, juuri ennen auringon katoamista. Huipulla ei ole mitään muuta kuin opastekyltti. Hyvä niin, koska onhan tämä kuitenkin Saamelaisille pyhä paikka. Niin ja olihan siellä puinen ristikin, mikä herätti meissä vähän ihmetystä ja kauhua, koska olemme tämmöisiä saatananpalvojia.
Ihailimme maisemia ja räpsimme kuvia, pienessä kiireessä tosin, sillä se aurinko tosiaan oli laskemassa, eikä ajatus kivikon könyämisestä hämärässä kuulostanut houkuttelevalta, saati turvalliselta. Otsalamputkin odottelivat rinkassa laavulla. Älkää ottako tästä touhusta mallia!
Alasmeno sujui kuitenkin helpommin, mitä odotimme, vaikka tätä rinnettä ei suositella mentävän tähän suuntaan.
Laavulla istuessamme näin taivaalla vihreää utua. Juuri kun sanoin ääneen: ”Ovatko nuo revontulia?” Ne kirkastuivat ja alkoivat liikkumaan, siellä leimahti vähän valkoista ja pinkkiäkin väriä. Näytös kesti vain muutaman sekunnin, mutta oli oikein sievä, kuin aurinko olisi pieraissut. Ekana päivänä nähtiin siis kuukkelit, auringonlasku tunturin päältä ja vielä tämä. Mitähän huominen vielä tarjoaa?
Seuraava aamu valkeni pilvisenä ja vähän sumuisena. Muita kulkijoita alkoi ilmaantumaan, kun teimme aamupalaa. Suurin osa jäi laavulle tauolle ja saimmekin monta juttukaveria. Ihmisiä jännitti, että meneekö tunturi sumuun ja onko kipuaminen vaivan arvoista. Onneksi me kiipesimme jo eilen.
Isokuru – kuinka paikka voi olla kivikko ja paratiisi samaan aikaan?
Me päätimme, että mennään tänään katsomaan Isokurua, yöpaikkaa ei päätetty, mennään sinne miltä sillä hetkellä tuntuu. Eli 3km takaisin samaa reittiä mitä tultiinkin, kahvipaussi Isokurun kodalla ja sitten kohti itse kurua.
Ja olihan se näyttävä paikka. En ollut tuommoista ennen nähnyt missään. Kiviähän siellä oli paljon, mutta myös upeita pikku lampia. Joku vastaantulija sanoikin, että tuntuu, ettei olisi Suomessa ollenkaan. Ja olihan siellä toden totta hyvin poikkeavat maisemat.
Vaikka kurussa on erittäin hyvät pitkokset, niin siellä meni paljon aikaa, niin paljon ihmeteltävää oli. Viimeisenä vastaan tulee Pyhänkasteenputous, tämäkin paikka oli kuin jostain fantasiaelokuvasta.
Putouksen jälkeen alkavat portaat, joita kutsun helvetinportaiksi, niin pitkät ne olivat. Taisimme pysähtyä neljä kertaa kipuamisen aikana haukkomaan happea.
Karhunjuomalampi
Portaiden jälkeen ei ollut enää pitkää matkaa Karhunjuomalammelle, missä ajattelimme syödä, ehkä nukkuakin riippuen siitä, mitä Miken selkä sanoo. Saavuttuamme huomasimme, että tämähän onkin iso paikka, oikein kaksi laavua ja päivätupa, joka tosin oli remontissa. Muita kulkijoita oli paljon, kaikki ihanan hyväntuulisia. Kuukkelit saapuivat jälleen paikalle ja tulivat syömään kädestä. Paikalle saapui ranskalainen perhe juuri, kun minulla oli kuukkeli kädellä, katsoivat vähän ihmeissään, varmaan, että ompas täällä Disney-meininki.
Iltaa kohden muut kulkijat katosivat, kaikki olivat päiväretkellä. Syömisen jälkeen minulla oli vielä menohaluja, Mikellä taas ei, selälle tämä oli tarpeeksi. Häntä varmaan pelotti, että huijaan hänet huiputtamaan Noitatunturin uudelleen, eri puolelta. Lähdin siis yksinäni menemään polkua vielä eteenpäin. Tällä puolella nousu oli huomattavasti loivempaa ja polku helpompi kulkea. Ihailin maisemia, räpsin kuvia, mutta kun huomasin, että polku muuttuu taas kivirakaksi, käännyin takaisin.
Siinäpä se loppuilta meni taas nuotiolla fiilistellessä. Pohdimme, että hyökkäävätköhän tupaa remontoivat työukot paikalle aikaisin aamulla.
Ja hyökkäsiväthän ne, klo 7:30 heräsin siihen, kun auto tuli tuvan pihaan ja miehet aloittivat työt. Vähänhän se latisti erämaatunnelmaa, mutta joskushan ne kunnostushommatkin on tehtävä.
Päätimme viimeistellä reissumme palaamalla autolle Pyhätunturin pohjoispuolelta. Tämä oli ehdottomasti reissun helppokulkuisin osio, kyseessä oli enemmänkin metsäautotie kuin polku. Polulta voi poiketa Pyhätunturin huipulla sijaitsevaan ravintolaan ja reitiltä saa myös hyvät näkymät Pyhäjärvelle ja Soutaja-nimiselle tunturille.
Semmoinen reissu tällä kertaa, vähän epätyypillinen reitti meillä, mutta hieno reissu oli! Mutta sepä tämän jutun sanoma taitaa ollakin, että kilometrejä ei tarvitse ahmia ja luontoon voi kyllä lähteä jonkun vaivankin kanssa, jos se ei lääkärin mukaan pahennaa asiaa.
lahtisitko.com 