Rovaniemellä on ollut keväinen keli, jee! Lisääntynyt valon määrä on virkistänyt aivojani siinä määrin, että nyt on hyvä hetki muistella menneitä aikoja. Tässä jutussa palataan viime vuoteen, kun päätimme lähteä Syötteelle pariksi yöksi. Lumet olivat juuri sulaneet. Ajateltiin, että mennään ainakin Ahmankierros ja jotain muutakin, jos on aikaa. Ahmankierroksen pituus kun on 17km, mikä on aika lyhyt, jos reissussa on takoitus olla kaksi yötä.
Lähdimme aamulla hyvissä ajoin ajelemaan ja löysimme helposti luontokeskuksen, jonka pihaan jätimme auton. Ajatuksena oli käydä ensin vierailemassa keskuksessa, mutta se olikin suljettu. Eikai siinä sitten auta muu, kun lähteä kävelemään.
Reitin alussa kannattaa tarkistaa kunnolla, että lähtee seuraamaan kesä- eikä talvireittiä. Meille nimittäin meinasi käydä tämä virhe, eli lähdimme tietenkin talvireitille, mutta vastaan tuli erittäin märkä suo ja tuumasimme, että ei kai se tänne voi oikeasti mennä. Oikea reitti löytyi, mutta en enää muista, millä värillä se oli merkitty.
Annintuvalla pysähdyimme nopeasti, lähinnä parantelemaan rinkkojen säätöjä. Siitä lähdimme kohti Koiratupaa. Oikeastihan tämä reitti kuuluisi vissiin mennä Ylpiätuvan kautta, mutta jostain syystä (jota en muista) päätimme mennä tätä kautta.
Hankaluuksia
Kun ensimmäiset pitkospuut tulivat vastaan, yllätyimme. Vanhat pitkokset oli paikoin revitty pois ja uudet vielä odottelivat asennusta, eli olivat vain lautakasoja. Luontoon.fi-sivulla sanottiin kyllä, että kierros suljetaan kesän ajaksi huoltotöiden vuoksi, mutta nythän on vasta kevät, vai mitä? Ilmeisesti tämmöisissä kansallispuistotiedotteissa kuitenkin tunnetaan vain kaksi vuodenaikaa. Tästähän tuleekin mielenkiintoista, tasapainotella pitkosten jäännöksillä, juuri silloin kun maa niiden alla on märimmillään.
Polku kulki välillä kuusikossa, välillä suolla. Suo-osuudet olivat pitkosten tilan takia haastavia, nyt olisi kiva omistaa vaellussauvat. Mike päättikin sankarillisesti veistää minulle sellaisen löytämästään karahkasta.
Metsäosuuksia oli mukava kulkea. Vanhat suuret kuuset tuntuivat suojaisilta ja sulamisvedet olivat tehneet kauniita pikku puroja joka paikkaan.
Ahmatupa ja Ahmavaara
Illasta saavuimme Ahmatuvalle. Se oli hieman hienompi kuin osasin odottaa, itse asiassa hienoin autiotupa, jonka olen nähnyt. Se oli suuri- siinä oli sekä autio- että varaustuvat samassa pömpelissä. Talvella rakennuksessa toimii myös latukahvila. Me menimme autiopuolelle ja saimme olla siellä keskenämme. Eipä ihme, kun kerran kuljimme suljetulla reitillä.
Aamulla lähdimme kohti Ahmavaaraa. Rinnettä noustessa pääsisimme eroon soista ja kulkemisen pitäisi olla helpompaa. No, pitkoksilla ei tarvinnut tasapainotella, mutta polulle oli kaatunut todella paljon puita ja kulkemisemme oli semmoista ryteikköjen kautta kiemurtelua. Olin päättänyt aamulla nerokkaasti vetää jalkaani juoksutrikoot. Ne ovat kyllä joustavat ja hengittävät, mutta polulta poiketessa kenkäni täyttyivät havunneulastista ja muusta roskasta. Leveälahkeisemmat housut olisivat estäneet tämän.
Hitaasti, mutta varmasti kuljimme rinnettä ylöspäin. Matkalla tulee vastaan pystyyn kuolleita kuusia, jotka miellyttivät meidän silmiämme. Niiden koukeroiset oksat muistuttivat mielestämme black-metal bändien logoja. Taivas oli ohuessa yläpilvessä, johon aurinko heijasti komean halon. Kävimme vaaran päällä olevassa näkötornissa ihailemassa maisemia, sekä pidimme pienen evästauon.
Vaaralta laskeutuessa edessä olisi taas soita, mutta iloksemme huomasimme, että täältä pitkoksia ei oltu vielä revitty pois. Kulkeminen oli helpompaa ja maisemat kauniita. Isompi nälkä alkoi pikkuhiljaa kurnimaan, mutta vastaan ei oikein tullut mitään optimaalista taukopaikkaa. Molemmilla alkoi olemaan vähän nälkäkiukku ja lopulta päätimme alkaa kokkaamaan pitkosten päällä, pienen puron vierellä.
Toraslammen autiotupa
Aurinko alkoi jo laskemaan ja me suunnistimme kohti Toraslammen autiotupaa. Näimme matkalla majavan padon. Toraslampi sijaitsee kansallispuiston rajojen ulkopuolella ja tämän johdosta matkalla tulee vastaan myös hakkuuaukioita.
Tupa löytyi, se oli söpö pikku torppa lammen rannalla. Tämä tupa on tunnettu muustakin, kuin kauniista sijainnista – siellä nimittäin kummittelee. Jännitti vähän, että joudummeko juoksemaan tuvasta kirkuen pakoon keskellä yötä, mutta emme havainneet mitään outoa. Sääli, paranormaalit ilmiöt kiinnostavat minua kovasti. Tai no, kyllä me kuulimme ulkona ufomaisen äänen, mutta se paljastui vain taivaanvuoheksi.
Aamulla oli edessä vielä viimeinen patikka takaisin autolle. Aurinko paistoi ja lämpötila kohosi ensimmäistä kertaa sille keväälle kahdenkymmenen asteen tuntumaan. Reitti oli melko helppokulkuista, mutta talven jälkeen lämpötila tuntui tukahduttavan kuumalta.
Olimme nähneet menomatkalla Annintuvan ja Koiratuvan välillä maassa pieniä nykeröitä, jotka näyttivät kauempaa poronpapanakasoilta, mutta paljastuivatkin korvasieniksi. Jätimme ne maahan ja iloksemme huomasimme paluumatkalla niiden olevan edelleen siellä. Kannan yleensä rinkassani aina paperipussia juuri tämmöisten löytöjen varalta ja nyt saimmekin kerättyä ison kasan sieniä kotiinviemisiksi.
Kokkasimme vielä viimeisen lounaan Annintuvan vieressä olevalla niityllä. Oli mahtavaa myös työntää jalat viileään jokeen jäähtymään. Siitä vielä viimeinen kävely autolle ja kotiin. Seuraavana päivänä teimme korvasienistä risottoa ja olihan se hyvää.
Kulkuvaikeuksien takia saimme Ahmankierrokseen kulumaan kolme päivää, mutta normaalisti reitin päässee läpi yhden yön taktiikalla.
lahtisitko.com 