Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo – Riisitunturin valloitus

Olen haaveillut talvivierailusta Riisitunturille jo kauan. Jos jo pelkät valokuvat paikasta tuntuvat loksauttavan suuni auki, niin millaista siellä on sitten paikan päällä?

Minulla on ongelma, joka estää minua monesti lähtemästä retkeilemään talvisin. Se on autoni. Primera parka on kovin herkkä pakkaselle ja tämän johdosta kovin kylmällä kelillä en uskalla lähteä mihinkään pitemmäksi aikaa.

Eräänä päivänä kaikki universumin palikat sattuivat kohdilleen; vapaapäivä sekä minulla että Mikellä, sekä sääennusteessa oli luvattu aurinkoista, mutta silti tammikuuksi kohtuullisen lämmintä keliä. Pakkasta oli ennusteessa vain pari astetta, se ei olisi ongelma autolleni. Nyt jos koskaan oli siis lähdettävä matkaan!

Matka paikan päälle sujui sen kummemmitta kommelluksitta, vaikkakin uraisella tiellä ajaminen oli välillä melkoisen jännittävää. Parin tunnin ajomatkan jälkeen olimme perillä pääparkkipaikalla. Olimme hakeneet työpaikaltani lainaan liukulumikengät, jotta saisimme halutessamme poiketa polulta omiin seikkailuihimme.

Vinkki: Saa sieltä hakea noita pelejä vuokrallekin!

Saapuessamme taivas oli umpipilvessä ja rankka lumisade alkoi. En ollut tästä kuitenkaan huolissani, taivaan pitikin olla aamulla juuri tuollainen. Lähdimme seuraamaan Riisin rietas- reittiä, joka olisi ollut käveltävissä pelkillä kengilläkin. Hiihtelimme tämän metsäisen osion ohi melko nopeasti, sillä ylempänä odottavat näkymät kiinnostivat enemmän.

Puurajan yläpuolella tuuli oli luonnollisesti kovempi ja lumisadekin muuttui kasvojamme mäiskiväksi jäätihkuksi. Eteen ei pystynyt katsomaan ollenkaan, piti vain vilkaista nopeasti ylös, että missä seuraava reittimerkki näkyy, sitten painaa kasvot alaspäin hupun suojiin. Polku oli hävinnyt näkyvistä. Tykkylumiset puut töröttivät sisukkaasti paikallaan. Yhdessä kohtaa puut muodostivat suojaisen luolan, joten ehdotinkin, että menisimme sinne hetkeksi pitämään taukoa viimasta.

Puun suojissa tuli naureskeltua, että kylläpä tuli taas hommattua melkoinen vapaapäivän aktiviteetti. Mike varmaan mietti tuhannennen kerran, että miksi hän antaa hullun tyttöystävänsä houkutella hänet vaikka minkälaisiin tilanteisiin. Mutta ei muuta, kun sisulla eteenpäin, tunturin huippu oli jo aivan lähellä.

Muutos

Tykkymajastamme poistuessamme huomasimme horisontissa oranssia hehkua. Kirkasta taivasta, sää todellakin muuttuu kohta! Tässä vaiheessa jätimme merkityn reitin ja hiihdimme hiukan tunturin huipulla, tähystellen autiotupaa. Mike huomasikin rakennuksia vähän matkan päässä, siellä tosin näytti olevan yksi pytinki enemmän, kuin viime vierailullamme.

Lähdimme liukumaan rinnettä alaspäin. Minä en ole todellakaan mikään laskettelija, hiihtelen yleensä tasamaalla. Kaaduinkin kerran, sitten toisenkin, enkä meinannut naurultani päästä ylös. Alas päästyämme hiihtelimme tuvalle. Uusi rakennus paljastui isoksi keittokatokseksi, joka oli kuin taivaan lahja siinä tuulessa.

Tällä kertaa meillä olikin hieno retkiherkku mukana, nimittäin lohifilee! Paistoimme sen halsterissa ja söimme sämpylöiden kanssa. Syödessämme taivas aukeni lisää ja alkoi samalla sopivasti saamaan auringonlaskun värejä.

Näkymä keittokatokselta. Tämä kuva on saanut vähän rankempaa jälkikäsittelyä.

Olimme juuri valmistautumassa lähtemään takaisinpäin, kun paikalle saapui kaksi miestä metsäsuksilla. He olivat hiihtäneet paikalle kelkanjälkeä pitkin ja kertoivatkin, että siinä olisi meillekin hyvä reitti takaisin autolle. Niin päätimme tehdä ja lähdimmekin matkaan, tosin minun piti alkaa pitämään ensimmäistä kuvaustaukoa noin 30 metrin hiihtämisen jälkeen. Oli niin kaunista! Tällä puolen rinnettä ei tuullut melkein ollenkaan ja viimein sain kuvata jäädyttämättä sormiani. En yleensä hiihtele kamera kaulassa roikkuen, mutta nyt oli parempi tehdä niin, sen verran usein vastaan tuli ikuistamisen arvoinen kohta.

Autolle päästessämme olimme onnellisia, väsyneitä emme yhtään, sillä tämä ei ollut mikään erityisen rankka reissu. Paitsi ehkä se kaikista tuulisin paikka henkisesti. Joka tapauksessa, Riisitunturi on todella loivarinteinen ja se onkin ehkä helpoin tunturi, jolle olen kavunnut. Menkää ihmeessä käymään, siellä oli juuri niin maagista, kuin olin kuvitellutkin!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s