Olen retkeilyhommissa asettanut itselleni kaksi tavoitetta: nukun joka kuukausi vähintään yhden yön ulkona ja kierrän elämäni aikana kaikki Suomen kansallispuistot.
En hirveästi pidä tavoitteista, mutta retkeilystä pidän paljon. Olen hiukan laiskuuteen taipuvainen ja mukavuudenhaluinen, vaikka kyseessä olisi sellaisetkin asiat, joita tykkään tehdä. Niinpä tavoitteiden ansiosta tulee tehtyä edes jotain, edes joskus.
Ulkona nukkumisesta innostuin, kun opiskelin tätä blogia pitävän Kertun kanssa samalla vuosikurssilla luonto-ohjaajaksi.
Helmikuussa 2016 bongasin jostain kuukausihaasteen ja päätin nukkua joka kuukausi vähintään yhden yön ulkona. Perheen ja epäsäännöllisten töiden takia minun ei ole mahdollista painua metsään ihan milloin tahansa. Jokusen kerran olenkin joutunut tyytymään omalla parvekkeella nukkumiseen. Sinänsä parveke tai pihamaa ei ole lainkaan huono vaihtoehto, jos on vaikka testattavana uusia varusteita tai olosuhteita.
Parvekkeen lisäksi olen viettänyt öitä teltassa, riippumatossa, laavussa, kodassa, kotalaavussa, korsussa, autiotuvassa, varaustuvassa, pressun alla, taivasalla ja lumikuopassa.
Suurimman osan ulkoöistä olen nukkunut Suomessa, mutta kokemuksia on kertynyt myös hevostilalta Hollannissa, Lofoottien kakkakallioilta ja ruotsalaiselta uimarannalta.
Kilometritavoitteita moni asettaa itselleen. Itse en näe niitä järkeviksi, koska kilometrien sijaan haluan kerätä kokemuksia. Retkillä saatetaan patikoida tai meloa 2 tai 20 kilsaa, ihan miltä tuntuu. Joskus ollaan koko päivä aloillaan luonnossa.
Poikkeuksen tekee murtomaahiihto, josta innostuin monen talven tauon jälkeen. Minulla oli töissä huonetoverina innokas pitkän matkan hiihtäjä, joka totesi, että hiihdossa on turha ottaa sen vaatimattomampia tavoitteita kuin 1000 kilometriä talvessa.
Myönnyin tähän ja nyt maaliskuuhun mennessä olen hiihdellyt paitsi kotikaupungin ja naapuripitäjän latuja muutaman kilometrin kerrallaan myös pikkulenkit Riisitunturilla ja Sallassa. Tavoitteestani puuttuukin enää vaivaiset 973 kilometriä!
Kansallispuistoista innostuin myös luonto-ohjaajakoulussa. Sitä ennen olin käväissyt muutamassa puistossa: kotikaupunkiini Varkauteen osittain kuuluvassa Linnansaaressa, Helsingissä asuessani Nuuksiossa ja nopealla visiitillä Kolin kansallismaisemassa.
Opiskeluiden tiimoilta kävimme muutaman päivän mittaisilla vaelluksilla Patvinsuolla, Rokualla ja Tiilikkajärvellä.
Opin, että kansallispuistojen ensisijainen tarkoitus on turvata luonnon monimuotoisuutta. Jokainen puisto kantaa alueensa erityispiirteitä. Päätin, että elämäni aikana vierailen jokaisessa neljässäkymmenessä puistossa.
Viimeisin kohde oli Salamajärven kansallispuisto, jossa vietimme kuopukseni 13-vuotissyntymäpäivää. Retkiseurueeseen kuului myös ystäväni koiransa kanssa.
Yövyimme Sysilammen autiotuvassa ja samassa pihapiirissä leireili iso joukko sudenpentuja. Osa retkien hauskuutta on siinä, ettei koskaan tiedä, ketä kohtaa ja millaisia juttuja nuotiolla jutellaan.
Toisaalta halutessaan voi vetäytyä syrjemmälle ja nauttia hiljaisuudesta. Sen teen yleensä jokaisella retkellä, lyhyemmälläkin. Lemmenjoella kuljin kerran polkua hiukan muuta seuruetta edellä ja pysähdyin lammen rannalle odottamaan. Ruskan kirjoma maisema oli niin kaunis, että itketti. Riisitunturilla olen istunut kuuntelemassa puron solinaa ja tuijottamassa tähtitaivasta.
Hyviä hetkiä on koettu myös retkitovereiden seurassa. Ikuisesti on jäänyt mieleen, kuinka ripustaja riehui märän melontaretken päätteeksi Tiilikajärvellä Kosevan autiotuvassa. Tai kuinka sammakot kurnuttivat ja kuu kuumotti kanoottiin Patvinsuolla.
Kati Soininen kirjoittaa Retkipaikka.fi -blogiin
ja on julkaissut yhdessä Merja Turusen kanssa kirjan Retkeily ja keräily. Jokamiehenoikeuksien käyttöopas. (Aula & co., 2017).
Retkikuvia instagramissa @reponainen
lahtisitko.com 